Kun tulee pimeää parannun taas migreenistäni

Kävelin (vihreissä tossuissani) opiskelija-asuntoloiden saarekkeen läpi. Näin yhden muuttokuorman ja yhden perheen, äidin ja nuoren tytön, jotka jättivät poikansa sinne. Ehkä isä oli jossakin, he odottivat häntä, äiti löi takaluukun kiinni ja sitten he seisoivat. Jos minulla olisi perhe, voisin sanoa hyvästi tai näkemiin. Tahdon auton kyytiin. Tai ehkä haluan sukulaisia.

Ostin kesäkurpitsan ja tomaatin. Söin ne linssien, kikherneiden, sipulin, tomaattimurskan ja peston kanssa. Samaa söin eilen. En muista, mitä söin sitä edeltävänä päivänä, mutta huomenna menen uimaan jos uskallan. Voisin syödä kiviä sitä ennen, katsella ilmakuplia ja jalanpohjia vähän aikaa, sitten pelastaa itseni oksentamalla, kuinka ylvästä se olisikaan.

Eikä minulla ole kesätöitä. Enkä ole käynyt matkoilla. Enkä ole ottanut aurinkoa. Jos haluan nähdä paistuvaa lihaa, menen McDonaldsiin.

Kätkekää minut ennen syyskuuta

Olen yksinäinen tyttö.
Minulla on kädet, jalat, pää, ja kävelen paljon koska en viihdy.

Tiedän, että on olemassa minua yksinäisempiä, mutta silti kun sanon olevani yksinäinen, joku voisi automaattisesti sanoa: älä nyt viitsi, et sinä niin yksinäinen ole. Vain koska itse ei ole. Olen kaupungissa, jossa tunnen joitakin opiskelijoita nimeltä mutta en tunne yhtäkään. Välillä puhun äidin kanssa puhelimessa ja isä lähettää terveisiä.

Lähetän terveisiä takaisin.

Haluaisin asua ullakolla, jotta en huomaisi eroa. Niin kuin kuuro viihtyy kaupungilla kun on jo alkanut hämärtää ja on hiljaista. Näin on hyvä olla. Raavin olkapäätäni. Taivutan päätäni kuin kuuntelisin ja toisinaan hymyilyttää kun tiedän että voin kuunnella vain itseäni.